Minulla ei ole liiemmin idoleita tai julkkiksia, joita fanittamalla fanittaisin, vaikka olenkin ihan koukussa Keeping Up With The Kardashiansiin, ja seuraan viihdemaailman uutisia todella tarkkaan. On kuitenkin kaksi henkilöä, joita ihailen enemmän kuin muita julkisuuden henkilöitä, ja joilla on ollut valtava rooli omassa elämässäni. Puhun nyt siis Iron Maidenin Steve Harrisista ja Bruce Dickinsonista.
Jos joku metallifani on asunut viimeiset pari viikkoa kiven alla, niin häneltä on varmasti jäänyt kuulematta, että Bruce Dickinson (mm. Iron Maidenin solisti) oli eilen ja toissapäivänä Suomessa markkinoimassa omaelämänkertaansa What Does This Button Do? Dickinson oli mahdollista tavata Suomalaisessa kirjakaupassa maanantai-iltana ja Akateemisessa kirjakaupassa tiistaiaamuna, jolloin hän jakoi nimikirjoituksia elämänkertaansa. Arvata saattaa, että minun oli pakko päästä paikalle.
Valitsin tiistain, sillä ajattelin, että arkiaamusta paikalla olisi vähemmän väkeä, mutta kun saavuimme avomieheni kanssa paikalle, oli jonoa jo Stockmannin jouluikkunoille asti. Yllättävän nopeasti jono kuitenkin liikkui eteenpäin, ja jouduimme loppupeleissä jonottamaan alle tunnin. Minulla ei vielä paikalle saapuessa ollut Brucen kirjaa, joten nappasin sen kaupasta samalla. Hieman jäi kuitenkin harmittamaan se, ettei englanninkielisiä alkuperäisteoksia kuulemma ollut enää jäljellä, joten jouduin hankkimaan suomenkielisen käännöksen kirjasta. Itse luen kirjani mieluummin englanniksi, sillä usein suomenkieliset käännökset ovat, noh, tökeröitä. Lisäksi suomenkielinen painos maksoi kuutisen euroa enemmän.
Itse tapaaminen meni tosi nopeasti, liukuhihnajuttuhan se todellisuudessa oli. Avomies onnistui kuitenkin nappaamaan pari kuvaa tilanteesta. En muista vaihdoimmeko kovinkaan montaa muuta virkettä kuin "hello", "nice to meet you" ja "thank you", sillä olin sen verran täpinöissäni. Onnistuin mokaamaan myös kättelyssä, sillä Bruce kättelikin vasemmalla kädellä, ja omat puuromössöaivoni onnistuivat ajattelemaan vain "miksi käteni on väärinpäin?" Onneksi tajusin vaihtaa kättä, ja Dickinsonkin vain naureskeli mokalleni. Sitten olikin jo aika hypätä pois seuraavan alta.
Kenen nimikirjoitusta te jaksaisitte jonottaa vaikka koko päivän?
Kirsikka W.
Siistiä. Ja vastaus sun kysymykseen: Varmaankin Lana del Reyn. :)
VastaaPoistaOli tosiaan siistiä, vaikka kestikin vain tosi lyhyen hetken :) Toivotaan, että sullakin tulee chäänssi päästä tapaamaan Lanaa joku päivä!
VastaaPoistaEn kenenkään :)
VastaaPoistaSulla varmaan mahtavat hetket :)
Aika harvoin tulee mahdollisuus tavata niitä suosikkijulkkiksia, ja tämä olikin ihan huippu "joululahja" :)
VastaaPoistaCool! Mä joskus nuorempana jonotin Robinin nimmaria..;D enpä tiedä keltä nyt jonottaisin
VastaaPoistaMun tuli joskus kymmenen vuotta sitten jonotettua Sturm Und Drangin laulajan nimmaria. Halusin sen niin kovasti, että pyysin mutsilta kajalkynän, jolla sen saisi kirjotettua. Loppujen lopulta nimmari olikin pieni suttu, jonka olisin itsekin voinut töhertää, joten petyin pahasti. Tämä Bruce Dickinsonin nimmari oli kuitenkin iso ja selkeästi omaleimainen, niin jäi paljon parempi fiilis :)
VastaaPoistaOi että, Brucen nimmarin olisin kyllä halunnut :) Ehkä joskus vielä..
VastaaPoistaVastaan Madonna
VastaaPoistaVarmasti tulee vielä mahdollisuuksia :)
VastaaPoistaMadonna on erinomainen vastaus!
VastaaPoistaHeh, voi olla että en kenenkään, en taida olla oikein fanittajatyyppiä :)
VastaaPoistanetteri@gmail.com
No, eihän sitä välttämättä tarvitsekaan :)!
VastaaPoista