Lihavuus ja itsetunto

Useimmille lukijoilleni ei liene uusi asia, etten minä ole bloggareiden hoikimmasta päästä. Itseasiassa varren ympäriltä löytyy sen verran ylimääräistä, että mallimaailmassa en kelpaisi edes plusmalliksi. Ja siitähän olen tietenkin saanut kuulla suurimman osan elämästäni. Positiivisesti olen kuitenkin yllättynyt siitä, että blogini puolella ei ole kertaakaan jaeltu lainkaan negatiivisia kommentteja asiasta, joka onkin yksi syy sille, että viitsin ja haluan tämän postauksen kanssanne jakaa.

 

Pienenä olin ihan hoikka tyttö, ja oikeastaan pyöristyminen ja lihominen alkoivat vasta mennessäni ensimmäiselle luokalle. Tietenkään en voi olla asiasta satavarma, mutta muutimme juuri omaa koulunaloitustani täysin uuteen kaupunginosaan, ja koko kaveripiirini vaihtui. Olen aina silloin tällöin leikitellyt ajatuksella, että sillä olisi ollut jotain tekemistä asian kanssa. Muita suuria muutoksia kun en niiltä ajoilta oikein muista.

 

Yksi syy lihavuuteeni on lähestulkoon aina ollut se, että olen perso herkuille ja rakastan ruokaa. Sillä ei ole niin väliä, onko kyseessä makea, suolainen, vai joku siltä väliltä, sillä jos pidän sen mausta, haluan syödä sen. Itseasiassa muistelisin, että pienempänä söin ja imeskelin myös kaikkea muutakin käsille ulottuvaa, kuten koruja, leluja ja kyniä, joten kaipa siinä asioiden mussuttamisessa on aina ollut sitä jotain. Nykyään tosin syön enää niitä asioita, jotka oikeasti maistuvat hyvälle, joten kaikki ei ole ihan samalla tavalla. Olen myös valitettavasti esimerkkihenkilö tunnesyöjästä. Syön silloin kun olen surullinen, stressaantunut tai huonolla tuulella, sillä ruoasta tulee aina parempi olo lähes samantien. Ja muut tunnesyöjät voivat varmasti samaistua siihen, että sitä tapaa on todella vaikea lopettaa, jos sitä on tullut harrastettua jo pidemmän aikaa.

 

Toinen suuri syy sille, miksi en laihdu, on liikunnan puute. Vihaan hengästyä tai hikoilla muiden ihmisten nähden, joten en tunne oloani mukavaksi kuntosaleilla, lenkkipoluilla tai muissa julkisissa liikuntapaikoissa. Olen yrittänyt lenkkeilyä useasti ja käynyt jonkin aikaa kuntosalillakin, mutta aina muiden ihmisten kohtaaminen aiheuttaa ahdistusta ja epämiellyttävää oloa. Meillä ei myöskään kotona ole mitään kuntoiluvälineitä, joita voisin hyötykäyttää.

 

Olen pitkään miettinyt, miksi julkisesti liikkuminen ahdistaa minua niin paljon, ja olen aika varmasti keksinyt sille myös syyn. Kaikki juontaa juurensa ala-asteen ensimmäisen tai toisen luokan keväiseen terveystarkastukseen (en tarkkaan muista kumpi se oli). Niinkuin sanoin, olin jo silloin alkanut lihoa ja pyöristyä, ja sain aina silloin tällöin kuulla siitä luokan pojilta. Se ei kuitenkaan häirinnyt minua vielä silloin, ja nyt kun katselen vanhoja kuvia, niin mielestäni en edes ollut mitenkään erityisen lihava. En siis todellakaan syytä saman ikäisiä luokkalaisiani, vaan kohdistan katseeni siihen terveydenhoitajaan, joka pilasi minun itsetuntoni moniksi vuosiksi eteenpäin. 

 

Mitä oikein siis tapahtui? No, muistan että vanhempi naisterveydenhoitaja tarkasti rutiininomaisesti pituuden ja painon, joista oli jo tietoa aikaisemman terveystarkastuksen pohjalta. Ilmeisesti painoni ei kuitenkaan miellyttänyt terveydenhoitajaa, vaan hän päätti pitää minulle pitkän saarnan siitä, miten tärkeää on syödä terveellisesti ja liikkua tarpeeksi. Hiphei, aivan kun sen ikäinen lapsi muka itse valitsisi mitä syö. Seuraavaksi terkkari tarrasi olkapäähäni kiinni, katsoi minua syvälle silmiin, ja sanoi vakavasti: "Et kai sä nyt halua, että susta tulee tommoinen iso pallero". ISO PALLERO? Kuka helvetti sanoo alle kymmenvuotiaalle pikkutytölle tuolla lailla? Ilmeisesti tämä terveydenhoitaja luuli, että kosken olen nuori, niin minulle voi huoletta sanoa ihan mitä sylki suuhun tuo. Oksettaa edes ajatella sitä ihmistä.

 

Ei liene ihmekään, että tämän kyseisen terveystarkastuksen jälkeen en pelkästään ahdistunut hirvittävästi terveystarkastuksista, mutta myös rupesin kiinnittämään kaikkiin negatiivisiin kommentteihin paljon enemmän huomiota. Menetin esimerkiksi kiinnostukseni koululiikuntaan kokonaan, sillä siellä kokoeroni muihin lapsiin tuntui tulevan useammin esille. Ja liikunnan vähenemisen myötä paino kasvoi, itsetunto huononi, ja yhden idioottimaisen kommentin luoma oravanpyörä oli valmis.

 

Tästä asiasta on niin helppo kirjoittaa, mutta uskokaa tai älkää, kun kerroin näistä ajatuksistani avomiehelleni muutama kuukausi sitten, niin itkin koko ajan silmät päästäni. Kenellekään muulle en oikeastaan ole aikaisemmin kertonut, sillä olen edelleen niin vihainen ja katkera asiasta. Sitä ei koskaan tule ajatelleeksi, että pienikin loukkaava asia voi matkata ihmisen mukana vuosia, ja että sen seuraukset voivat yltää todella syvälle. Toivon totisesti, että sama terveydenhoitaja ei ole aiheuttanut samanlaisia arpia muille lapsille. 

 

 

Olen pikkuhiljaa itse onneksi päässyt yli ahdistuksestani terveydenhoitajia kohtaan, sillä olen tavannut monia ihania ammattilaisia, jotka ymmärtävät, ettei ihmisen itsetuntoa murentamalla saavuteta mitään hyvää. Lisäksi olen saanut kasvatettua terveen itsetunnon upeiden ystävien, kollegoiden ja rakkaan avomieheni avustuksella, ja rakastan jokaista (ylimääräistäkin) senttiä itsessäni. Miten erilaista elämä olisikaan ollut, jos olisin tuntenut näin jo nuoresta saakka? Toisaalta, jossittelusta ei ole lainkaan hyötyä, ja parasta mitä voin itse tehdä, on luvata sen, etten koskaan pönkitä omaa itsetuntoani muiden kustannuksella.

 

Kirsikka W.