Juttelin eilen erään ystäväni kanssa puhelimessa, ja hän kertoi minulle epäilevänsä olevansa masentunut. Sen jälkeen hän lisäsi vielä nopeasti virkkeen "sillä lailla oikeasti masentunut". Jäin jälkikäteen miettimään, minkä takia hän koki tarpeelliseksi lausua nuo viimeiset sanat asiansa jatkoksi? Aivan kuin hän olisi pelännyt, etten ottaisi hänen sanojansa tosissani. Totta kai otin, etkö sinä ottaisi?
Masennus, ahdistus ja huono olo voivat vaivata ihan jokaista, ikään, taustaan tai sukupuoleen katsomatta.
Moni blogiani seuraava ei varmasti tiedä sitä, että minulla todettiin viime syksynä keskivaikea masennus. Olin aavistanut sen olemassaolon jo pidemmän aikaa, mutta en vain suostunut myöntämään asiaa itselleni. Tilanne alkoi kuitenkin mennä viime kesänä nopeasti huomattavasti huonompaan suuntaan, ja kun aloitin elokuussa uudessa koulussa, se eskaloitui vielä entisestään. Aloin saamaan ahdistus- ja paniikkikohtauksia esimerkiksi kaupassa käydessä, suojatietä ylittäessä, kouluun lähtiessä ja jokaisen pienen vastoinkäymisen sattuessa kohdalle. Lisäksi mikään normaali toiminto, kuten ruuan teko, pyykkien pesu, tai suihkussa käynti ei onnistunut ilman valtavia ponnisteluja. Silti onnistuin pitämään kulissit pystyssä yllättävän pitkään. Vai oletko sinä huomannut esimerkiksi blogissani merkkejä masennuksesta?
Uuden koulun terveystarkastuksessa vihdoin uskalsin jo itse myöntää, ettei kaikki ollutkaan hyvin. Terveydenhoitaja katsoi minua yllättyneenä, kun purskahdin itkuun jo ennen kuin sain sanaakaan suustani. Mutta kun kuori oli rikottu, oli helppo valuttaa kaikki mätä ulos haavoista. Ensimmäistä kertaa pystyin kertomaan kaikki synkimmätkin ajatukseni jollekin muulle kuin avomiehelleni, ja minut otettiin heti tosissaan. Tein paperiset masennustestit, ja kun terveydenhoitaja huomasi, että suurista pisteistäni huolimatta en ollut itsetuhoinen, hän kysyi miksi. Vastasin, että minun kiinnostukseni kuolemaan oli samalla viivalla elämän kanssa: täysin olematon. Hän totesi minulle hymyillen "silloin ei ole vielä liian myöhäistä".
Eikä tosiaan ollutkaan. Minulle tarjottiin samantien apua. Kävin puhumassa parhaimmillaan terkkarilla, koululääkärillä, mielenterveyshoitajalla ja kuraattorilla samaan aikaan, ja joka kerta kun kerroin tarinani uudestaan, oli puhuminen helpompaa. Söin myös muutaman kuukauden lääkkeitä ahdistuskohtausten hoidoksi, jonka aikana opettelin myös itse keksimään toimivia selviytymismekanismeja kohtausten välttämiseksi ja helpottamiseksi. Nyt puoli vuotta myöhemmin kohtaukset ovat lähes olemattomia, ja lääkkeitäkään en ole syönyt useampaan kuukauteen.
Joskus paha olo vie kaiken energian, eikä edes yksinkertaisimmille asioille jaksa tehdä mitään.
Psykologin ja mielenterveyshoitajan luona käydessä opin löytämään elämästäni niitä asioita, jotka aiheuttavat minulle huonoa oloa. Alunperin olin sitä mieltä, ettei niitä ollut. Minullahan oli ystäviä, maailman ihanin avomies, katto pään päällä, eikä milloinkaan tarvinnut mennä sänkyyn nälkäisenä. Aina kun joku kysyi, mistä huono oloni voisi johtua, en osannut nimetä ainuttakaan asiaa. Nyt tiedän niitä jo useamman: myrkylliset ihmissuhteet, koulu jossa en viihtynyt, negatiivinen ympäristö, pelko epäonnistumisesta, ja epävarmuus siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kaikkien näiden asioiden ymmärtäminen ja niiden tulkitseminen ovat auttaneet minut pois masennuksen luomasta kuopasta uskomattoman nopeasti.
Oman masennuksen lisäksi on erittäin tärkeää olla lakaisematta maton alle myöskään muiden ihmisten pahaa oloa. Itse olen aina ollut erinomainen kuuntelija, ja juurikin siksi olen myös kuullut hyvin rankkoja juttuja. Ja nähnyt rankkoja juttuja. Olen kuullut sata ja yksi tarinaa hyväksikäytöstä, parisuhdeongelmista, lapsuuden traumoista ja suurimmista peloista. Olen joutunut kotibileissä tiirikoimaan kylpyhuoneen oven auki, jotta sisälle lukittautunut henkilö ei viiltäisi ranteitaan verille. Olen pidellyt ihmistä karhunhalauksessa, jottei hän hyppäisi sillalta yön pimeydessä. Olen juossut vaatteet päällä järveen kiskomaan ylös ystävää, joka humalapäissään halusi hukuttaa itsensä. Ja arvatkaapa mistä nämä kaikki tilanteet ovat johtuneet? Siitä ettei kukaan ole kuunnellut tai ottanut tosissaan kaikkea sitä pahaa oloa, joka pienen ihmisen sisällä on vellonut.
Kamalia kokemuksia, joista en silti yhtäkään vaihtaisi pois. Ne ovat opettaneet minulle puhumisen ja kuuntelemisen merkityksen. Sen, miten paljon yksistä korvista voikaan olla hyötyä sellaiselle ihmiselle, joka on eksyksissä omissa synkissä vesissään. Miten paljon kevyemmältä suurinkin kivenlohkare tuntuu, kun sitä kantaa yhdessä jonkun kanssa. Sen vuoksi en koskaan, koskaan, epäile sanoja "minulla on paha olla". Eikä sinunkaan pitäisi.
Masennus, kuten suurin osa muistakin sairauksista, on voitettavissa.
Kirsikka W.
**Jos sinä tai joku läheisistäsi voi huonosti, voit hakea neuvoja ja apua esimerkiksi näistä osoitteista:
Mielenterveystalo
Suomen Mielenterveysseura
Mielenterveyden keskusliitto
Mahtava postaus, kiitos siitä. Itse oon ollut masentunut elämäni aikana kolmesti. Kaksi kertaa keskivaikeasti ja kolmannen kerran vaikeasti. Ensimmäisellä kerralla ahdisti sekin, että diagnoosiksi sain Määrittämätön masennus/ Sekamuotoinen paniikkioireyhtymä. Varsinkin tuo 'sekamuotoinen' sana tuntui hassulta. Tavallaan oli kuitenkin hyvä, kun sain kesän viettää sitten vapaasti. Valmistuin kuitenkin koulusta sovitussa ajassa, vaikka olisin voinut olla kauemmin breikillä, sillä toipuminen verotti mun kykyjä sairaanhoitajana. Kärsin siitä ajatuksesta vieläkin, että olisin mukamas huono sairaanhoitaja, koska alussa oli haasteita. Kolmas masennuskerta tuntui kyllä siltä, että tästä ei enää ylös nousta. En pysty linkittämään mutta tässä kirjoitin siitä kokemuksesta vähän itsekin: http://www.lily.fi/blogit/randomilla/voiko-toista-auttaa-kun-tama-depistelee
VastaaPoistaIkävä kyllä ajattelin kuolemaa jatkuvasti kolmannella kerralla, keskivaikeissa masennuksissa en. Minulla ei silloin ollut mikään kyllä hyvin kolmannella kerralla, olin jatkuvasti sairaalassa määrittämättömien suolistotulehdusten vuoksi. Tuntui myös siltä, kuin lapseni olisivat kuolleet/viety minulta pois, kun en enää nähnyt exäni lapsia. Niin rakkaita niistä tuli. Exäni ei enää jaksanut masisteluani ja flippailujani.
Nyt onneksi kaikki on hyvin, en ole enää masentunut - joskin edelleen kovan kuormituksen alla olen kokenut kolmesti paniikkikohtaukset viime aikoina (töissä of course) ja ahdistusta. Eilen jouduin ottamaan kolme Propralia, että pääsin korkeasta pulssista eroon (mulla on masennuslääkitys myös päällä kuitenkin).Asioiden rationalisointi ja mindfulness-harjoitukset ovat auttaneet.
Olen myös saanut nähdä läheltä erään rakkaani persoonallisuushäiriöiden ja juuri diagnosoidun adhd:n vaikutuksia elämään ja ymmärrän mielenterveyshäiriöitä nykyään aika hyvin. Se 'adhd-tyyppi' on yks parhaista tyypeistä mitä tiedän, vaikka sillä jpnkin verran ongelmia onkin. Oon otettu siitä, että oon kuulemma niitä harvoja ihmisiä, joihin sillä ei pala kiinni. :)
Tulipas pitkästi avauduttua, jaksoikohan kukaan edes lukea näitä.:D Halusin vaan sanoa että vielä kiitos tästä kirjoituksesta ja tsemppiä tulevaan. Osaat kyllä fiksusti suhtautua masennukseen ja varmasti luot toivoa monelle, kun on näitä kokemuksia.
Haleja,
Milla// https://www.randomilla.com/lifestyle-culture-elaemae-kulttuuri/mun-blogin-lempparit
No en tosiaan ole huomannut jutuistasi minkäänlaista masennukseen viittaavaakaan. Hyvin olet pitänyt sen pois blogista! Tai sitten en osaa lukea rivien välistä...koska itse en koskaan ole ollut masentunut. Minua välillä vit**taa, mutta se on ihan eri juttu, se on lyhytaikaista suuttumista ja menee ohi. Minä olen sellainen perusonnellinen, että vaikka minua itkettää, suututtaa, olen vihainen tai surullinen, jopa onnetonkin, olen silti kokoajan onnellinen, voi kun saisinkin kaikki tuntemaan näin. Minulla vain ei ole kykyä siihen, vahinko...
VastaaPoistaIhana kuitenkin, että olet päässyt pahimman yli ja se on tosi hyvä, että lääkkeet ja keinot on siihen keksitty, kun vain kaikki tajuaisi hakea sitä apua!
Ihanaa, että jaksoit kommentoida näin pitkästi! Todellakin luin joka sanan :) Kävin vielä lukemassa tuon sun linkkaamasi postauksenkin, ja voi vitsi miten tunnistin sieltä omia masentuneen ajatuksiani! Etenkin tuo "en halua kuolla, en vain jaksa elää" on äärimmäisen tuttu tunne, niinkuin omassa tekstissäni hieman toisella tavalla ilmaisinkin. Ja kaikki ne voimattomuuden, avuttomuuden ja yksinäisyyden tunteet, jotka itselleni loivat ikään kuin mustan aukon vatsanpohjalle. Se aukko ahneesti sitten aina imeskeli kaiken energian, elämänilon ja toivon.
VastaaPoistaMahtavaa kuulla, että voit nyt paremmin! Masennus on salakavala sairaus, joka etenkin meillä juroilla suomalaisilla saattaa jäädä helposti huomaamatta. Sen vuoksi on ihan ehdottoman tärkeää, että uskaltaa hakea apua. Mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään.
Ihanaa viikonloppua sulle, ja kiitos kun jaoit oman tarinasi :)
Sulla on kyllä tosiaan elämänasenne kohdillaan, ja uskon että ihan vain olemalla ja elämällä saat sitä jaettua myös sun läheistesi elämään :)
VastaaPoistaAvun hakeminen on tosiaan ihan supertärkeää! Kaikki eivät uskalla tai ymmärrä pyytää apua omaan pahaan oloonsa, ja joitakin se saattaa jopa hävettää. Vaikka todellakaan mitään syytä häpeään ei ole :) Senkin vuoksi on tärkeää myös meidän kanssaeläjien pitää silmät ja korvat auki, jotta huomaamme ajoissa toisten huonon olon, orastavan masennuksen, tai hiipivän työväsymyksen.
Tosi tärkeä ja hyvä postaus!
VastaaPoistaKiitos myös taannoisesta Makeup Revolution -postauksesta, ootan silmät kiiluen että Lappeenrannan Prismaan rantautuisi ko. merkkiä, käyn heti hamstraamassa ;)
<3
VastaaPoistaIhanaa viikonloppua myös sulle! Sä hienosti mahdollistit sen oman kokemuksen jakamisen tässä. Jännittää enemmän jakaa näitä kuolema-ajatus-juttuja oman blogin puolella, kun niin moni tuttu lukee. Toisaalta ei sitä pidä hävetä. Jokainen voi masentua, oli ongelmia elämässä tai ei.
J.K. Rowlingkin kuulemma koki masennuksen joskus ja Harry Potterin ankeuttajat kuulemma kuvaa just tuota elämän imaisevaa masennusta. Jännä fakta mun mielestä ja se loi joskus toivoa.
Ankeuttajat ovat kyllä ihan huippukuvaus masennuksesta :) En ole aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi asiaa. Se auttaa varmasti masennusta kokemattomiakin ihmisiä jonkun verran ymmärtämään niitä huonon olon tuntemuksia!
VastaaPoistaIhana kuulla, kiva että tykkäsit!
VastaaPoistaJa pidetään toki myös peukut pystyssä, että Makeup Revolutionin meikit rantautuisi myös sinne Lappeenrantaan :)
<3 <3 <3
VastaaPoistaTuo masennuksen tunnustaminen itselleen on aluksi vaikeaa. Sitä yrittää selittä, että kaiken pitäisi olla kunnossa. Kaikki konkreettinen varmasti onkin, mutta masennus onkin henkistä eikä fyysistä, joten ei pitäisikään olettaa että olosuhteet siihen vaikuttavat. Onneksi sinut on otettu tosissaan ja parantuminen voi alkaa. Painin ihan saojen asioiden parissa kun nyt neljättä kertaa sairastun masennukseen joka on keksivaikeaksi diagnosoitu. Kirjoitan blogissani aika paljon masennukseen liittyviä asioita sekä itsetutkiskelua. Jään ehdottomasti seuraamaan sinun blogiasi.
VastaaPoistaIkävä kuulla, että siellä on meneillään tämä kamppailu jo neljättä kertaa! Vaikka masennuksesta toipuminen onkin pitkä ja raskas prosessi, niin toivon totisesti sinunkin löytävän valoa tunnelin päästä :) Kävin myös kurkkaamassa sun blogisi, ja jään mielenkiinnolla sitä seurailemaan.
VastaaPoista