Kuolevan ystävyyssuhteen elinkaari

Kun aloin käsittelemään ja hoitamaan masennustani (josta voit lukea tarkemmin täältä), yksi syyniin joutuneista asioista olivat ihmissuhteet. Mietin pitkään elämässäni olevia ihmisiä, ystäviä, perheenjäseniä, sukulaisia, työkavereita, ja tulin siihen tulokseen, että olin aika onnellisessa asemassa. Suurin osa lähipiiriini kuuluvista ihmisistä oli ihan mahtavia persoonia. Kuitenkin samaisen pohdiskelun päätteeksi päädyin laittamaan erään ystävyyssuhteen jäihin pysyvästi. Sellaisen, joka oli jo pidemmän aikaa aiheuttanut minulle enemmän pahaa mieltä ja ahdistusta, kuin iloa ja kiintymyksentunteita. Tämä postaus on tarina tuosta ihmissuhteesta omien silmieni läpi, niin kuin minä sen koin.

 

 

Me tapasimme ensimmäisen kerran leirillä joskus 6-7 vuotta sitten, kun molemmat olimme vasta juuri ja juuri teinejä. Alusta asti itselleni oli aika selvää, ettei meillä ollut kovinkaan paljon yhteisiä piirteitä, harrastuksia tai mielenkiinnonkohteita, mutta jostain tähtien eriskummallisesta asennosta johtuen me ystävystyimme. Tämä vuoden nuorempi ystäväni oli kaikkea mitä minä en ollut: suosittu, räiskyvä, rohkea ja suurieleinen. Ja minä olin kaikkea mitä hän ei ollut: tyyni, pohtiva, itsevarma ja ymmärtäväinen. 

 

Hänen kanssaan kävin monia pikkutunneille asti venyviä keskusteluja, itkin satoja sympatiaitkuja, kuuntelin, nauroin, lauloin ja lohdutin. Olin hänelle monesti kuin isosisko, se järjen ääni, ja olkapää jota vasten sai aina nojautua. Hän vastaavasti sai minut rentoutumaan, toi esiin villimmän puolen itsestäni, jonka olemassaolosta en edes tiennyt aiemmin. Yhdessä olimme aika ajoin erottamattomat, ja vaikka välissä olisi ollut vuosi, niin seuraavan kerran tavatessa kaikki jatkui siitä mihin edelliskerralla oli jääty.

 

Meidän kasvaessamme jotkin asiat alkoivat kuitenkin muuttua. Itse tunsin vanhenevani tuplanopeudella, ja pian huomasin, ettei meidän ystävyyssuhteemme ollutkaan niin virheetön. Ajan saatossa aloin huomata, miten kaikki tapaamisemme ja kommunikaatiomme alkoivat noudattaa samaa kaavaa. Tai ehkä ne olivat aina noudattaneetkin, mutten ollut vain itse aikaisemmin tajunnut sitä. Kun ensimmäisiä kertoja tajusin hyvästelleeni ystäväni enemmän helpottuneena kuin haikeana, en vielä ajatellut sen olevan kamala asia. Aika ajoin niin on nimittäin käynyt myös muissa ihmissuhteissani, mutta tuo vaihe on aina mennyt pian ohi. Paitsi että tällä kertaa se ei mennyt. Minulla oli edelleen hauskaa hänen kanssaan, mutta jostain syystä olin aina hänen lähtiessään helpottunut. Ja aloin pikkuhiljaa tajuta miksi.

 

 

Tapaamisemme olivat aina yksipuoleisia. Hän ei koskaan kysynyt minun elämästäni, puhui aina vain niistä asioista, jotka menivät hänellä huonosti. Hän ei myöskään koskaan ottanut yhteyttä silloin, jos tarjolla oli parempaa tekemistä, ja hän saattoi perua menoja muutaman tunnin varoitusajalla koska hän "oli kipeänä" tai hänellä "ei ollut rahaa". Uskallan väittää, ettei hän ollut mikään penaalin terävin kynä julkaistessaan noina päivinä silti kuvia itsestään juhlimassa, skumppapullo kainalossa. Tai sitten hän vain yksinkertaisesti halusi jäädä kiinni valheistaan. 

 

Okei, oli siellä välillä ihan hyviäkin päiviä seassa, mutta aika nuukasti ripoteltuna, kaikkeen paskaan sotkeutuneena. Viimeisen naulan arkkuun löi kuitenkin se hetki, kun hän alkoi seurustella. Hän tapasi nykyisen poikaystävänsä, niin kieroutunutta ja ironista kuin se onkin, halloween -juhlissa, joihin minä olin hänet kutsunut. Vielä seurustelun aikanakin selvittelin heidän känniriitojaan, ja otin hänet luokseni yöksi kun poikaystävän kanssa tuli tappelua. Ajattelin, että kyllä se siitä, kunhan pahin kuherruskuukausi on ohitse.

 

Mutta ei, eihän siitä mitään tullut. Yhteydenotot vähenivät entisestään, ja viimeistään kun hänen poikaystävänsä alkoi kritisoida minun käytöstäni avopuolisoani kohtaan (lue täältä), olivat välit jo niin kireällä, että jännityksen oikeastaan tunsi ilmassa. Vielä senkin jälkeen yritin, mutta suurimmaksi osaksi sain pelkkiä pinnallisia halauksia, velvollisuudentunnolta haisevia onnentoivotuksia syntymäpäivänä, ja lisää kritiikkiä hänen poikaystävältään. Ja kun hän viime vuoden lopulla päätti yrittää hyötyä minusta rahallisesti, päätin että se oli nyt tässä. Tämä ihmissuhde oli tullut elinkaarensa päähän, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Ystävyyssuhteestamme oli jäljellä enää vain hengityskoneessa kitkutteleva vanhus, joka toivoi armokuolemaa joka päivä enemmän.

 

En enää vastannut hänen viesteihinsä, tai ottanut häneen mitään yhteyttä. Eikä hänkään ole tähän päivään mennessä yrittänyt korjata välejämme. Ja arvatkaa mitä? Minun oloni parani kertaheitolla, kun oma päätökseni oli tehty. Silti tunsin piston sydämessäni aina kun näin hänen Instagram -julkaisujaan tai Facebook -postauksiaan, ja ihmettelenkin, miksi minulla meni niin kauan vetäistä piuhat irti hengityskoneesta. Sillä vasta alle kuukausi sitten tein sen: poistin hänet Facebook- ja Snapchat -ystävistäni ja softblockasin hänet Instagramissa. Time of death: toukokuu 2018.

 

 

Kivi on vierähtänyt harteiltani, hengittäminen on helpompaa, hänen ajattelunsa ei enää ahdista. Surutyöni on tehty, ja tiedän tämän olleen oikea valinta omaa mielenterveyttäni ajatellen. Vastapainona olen viettänyt enemmän aikaa niiden ihmisten kanssa, jotka ovat koko tämän matkan ajan arvostaneet, rakastaneet, ymmärtäneet ja tukeneet, vaikka aina en sitä edes ansaitse. 

 

Kirsikka W.