Oltiin tuossa viettämässä pitkää viikonloppua Huruslammella. Talkootunnelmissa laitettiin paikkaa kuntoon kesän leirejä varten, ja istuttiin iltaa tutun ohjaajaporukan kanssa. Talkoojuoma maistui vähän jokaiselle, ja pienessä sievässä tulee välillä sanottua vähän semmoisiakin asioita, joita ei muuten sanoisi. Se kestää sen muutaman hetken, ja sitten asia yleensä unohdetaan tai hoidetaan kuntoon. Ainakin meidän parisuhteessa.
Sunnuntaina kun kotiinpaluun hetki koitti, niin avokkini paljasti, että meidän yhteinen tuttu oli humalassa sanonut sille jo torstai-iltana jotain. Ai mitäkö? No ilmeisesti oli ollut huolissaan siitä, että kohtelen avopuolisoani huonosti. Naurahdin asialle, mutta se jäi silti vaivaamaan.
Olen ennenkin kuullut ihmisiltä juttua siitä, miten "tossutan" ja käskytän poikaystävääni, ja miten puhun rumasti. Muun muassa äitini on ollut tästä vähän huolissaan. Myönnän kyllä, että välillä intän ja nalkutan turhasta, vaikkei oikeasti tarvitsisi. Se on paha tapa, jolle varmasti tarpeeksi pohtimalla löytyisi joku psykologinen selitys. Olen itsepäinen ja ajoittain hyvin joustamaton ihminen, ja ärsyynnyn helposti. Suuttumaan minut on silti vaikea saada. Ja ne jotka siinä onnistuvat, ymmärtävät olla yrittämättä toiste.
Tästä huolimatta en koe olevani paha tai ilkeä ihminen, enkä kohtelevani poikaystävääni kovin huonosti. Ja kun huomaan tehneeni väärin, pyydän kyllä aina anteeksi. Niin myös tässä talkoissa tapahtuneessa tilanteessa. Jos saan hetken aikaa itsekseni mököttää, niin kipitän kyllä omantunnontuskissa takaisin oman rakkaan kainaloon, nyyhkytellen anteeksipyyntöä. Kysyin avomieheltäni itseltäänkin, että käyttäydynkö erityisen paskasti häntä kohtaan. Hän vastasi, että osaan kyllä ärsyttää tasaisin väliajoin, mutta harvemmin kohtelen oikeasti huonosti. Silti sitä alkaa analysoida omaa käytöstään, ja miettiä, mahtaakohan sitä vaan olla jotenkin huono ihminen.
Ei meidän parisuhde ole täydellinen. Kaukana siitä. Kumpikaan ei oikein osaa tai halua riidellä, joten erimielisyydet hoidetaan lapsellisesti mykkäkoulun avulla. Vielä ei kuitenkaan yhteisestä kämpästä ole kumpikaan lähtenyt ovet paukkuen, ja vain kerran ollaan menty vihaisena nukkumaan. Kumpikin antaa toiselleen tarpeeksi tilaa, eikä kaikkea aina tarvitse tehdä yhdessä. Suhteessa voidaan puhua kaikesta maan ja taivaan väliltä, ja tehdä kompromisseja toisen vuoksi. Esimerkiksi välillä voin nukkua patjalla, kun poikaystävä haluaa nukkua sängyssä rauhassa. Vastaavasti hän käy silloin tällöin yksin kaupassa, kun itse en jaksa raahautua ulos. Rakennamme siis koko ajan yhteistä toimivaa elämää, vaikka olemmekin vasta alkutaipaleella.
Välillä tuntuu, että meitä pidetään jonain yli-ihmisinä. Alusta asti on toitotettu, että me ollaan niin sanotusti match made in Heaven. Usein tutuilta unohtuu, että me ollaan oikeasti oltu kimpassa vasta vähän reilu pari vuotta, ja että tämä on meille molemmille ensimmäinen oikea parisuhde. Mä en todellakaan ole täydellinen tyttöystävä, mutta yritän opetella parhaani mukaan. Oon oppinut ihmissuhteista paljon tän kahden vuoden aikana, ja toivottavasti tulen oppimaan vielä paljon lisää. Ainakin lupaan yrittää. Ja ehkä sitten joku päivä tulevaisuudessa en ole enää se ihminen, jolle periksi antaminen on ihan älyttömän hankalaa. Ja siitä seuraavaksi voin vaikka opetella pitämään tiskaamisesta.
Mikä teille on ollut parisuhteissa hankalinta opetella?
Kirsikka W.
Hieno kirjoitus! On hyvä, että miettii näitä asioita, sillä tavalla sitä oppii itsestään ja parisuhteesta!Mulle on varmaankin ollut vaikeinta myöntää, jos olin väärässä tai sietää sitä, että toinen käyttäytyy samassa tilanteessa ihan päinvastoin kuin mitä itse.
VastaaPoistaHieman jännitti tämän kirjoittaminen kyllä, kun joku pieni ääni pään sisässä huusi "nyt teidän suhde leimataan huonoksi parisuhteeksi". Vaikka tietenkään epätäydellisyys ei tarkoita huonoa. Tuli kuitenkin jotenkin helpottava olo tuli, kun sai purkaaa ajatuksiaan kirjoituksen muodossa. Mulla on myös vaikeuksia myöntää olevani väärässä, ja se liittyy nimenomaan tohon omapäisyyteen. Välillä joutuu jälkikäteen katsomaan vähän peiliin, että taas tuli väiteltyä ihan turhasta asiasta. Mutta parempaan päin ollaan menossa, hitaasti mutta varmasti!
VastaaPoistaEihän mikään suhde voi olla täydellinen, mutta kun tunnistaa myöt viat itsessään sen toisen osapuolen lisäksi -voidaan jo sanoa että ollaan pitkällä :)
VastaaPoistahttp://finnlandsnorsk.blogspot.com/
Näinhän se on, vaikka välillä yrittääkin huijata itseään uskomaan toisin :)
VastaaPoistaTää oli jotenkin todella ihanasti kirjoitettu! Hah, voin niin samaistua tuossa turhasta nalkuttamisesta ja muusta. Oon aina ollut kova luonteeltani, niin jos jotain päätän niin sitten asia on niin. Oma ukko on taas rauhallinen ja juurikin joustaa monissa asioissa sen takia, koska ei jaksa kuunnella mun kitinää. Oon kyllä nyt muutamien kuukausien sisällä vähentänyt tätä turhaa 'naismaisuuttani' ja pakko sanoa että tuntuu kyllä hyvältä itsestäkin kun ei tarvitse huolehtia koko ajan että no, mistäs sitä nyt huomauttaisi. :DD voi meitä naisia.
VastaaPoistaOn huojentavaa huomata, ettei ole ainoa näiden ongelmien kanssa pyöriskelijä :) Omassa pienessä päässä sitä aina kuvittelee kaiken suuremmaksi ja hankalammaksi, ja sitä helpottaa huomattavasti muiden samaistuminen.
VastaaPoista